Koiraton mäki

Elokuussa naapurimme muutti pois. Vei mukaan lapinkoirauros Timon ja kissansa Leon. Kotikulmallemme laskeutui hiukan outo tunnelma.

Sinä Cira olit myös hämilläsi. Ihmettelit minne kaverisi lähti. Olit viettänyt leppoisaa irlanninsusikoiran elämää maalla, meidän landella. Liityit joukkoomme lokakuussa seitsemän vuotta sitten. Tuolloin olit kolmevuotias elämää rakastava ja vilkas nuori neito.

Vuodet kuluivat kanssasi leppoisasti. Ei ollut suuria draamoja. Mitä nyt joskus vatsa reistaili ja muutaman karkumatkankin teit.

Vanhemmiten sinulla alkoi olla pieniä vaivoja, lonkat ja polvet vaivasivat varsinkin kylmillä ilmoilla. Viihdyit enemmän takan edessä kuin ulkona. Aamuruoan syötyäsi kallistuit jatkamaan unia ruokapöydän alle, meidän keskelle. Lämmitit jalkojamme.

Totuit rutiineihin. Niin kuin mekin. Osasimme ja tiesimme toistemme ajatukset.

Peilisolut ovat hermosoluja eli neuroneita, jotka reagoivat liikkeisiin, ääniin, ilmeisiin ja eleisiin. Niiden tehtävä on jäljitellä sitä, mitä toinen ihminen tai olento tekee ja miltä se tuntuu. Niitä kutsutaan siksi myös nimellä empatianeuronit.

Sinulla niitä oli paljon. Kun minulla oli polvivaivoja, niin sinullakin oli, kun olin allapäin, niin olit sinäkin. Kun olin vihainen ja väsynyt, tiesit väistää kärttyistä ukkoa. Lohdutit kun oli sen aika.

Omat peilisoluni jatkavat toimintaansa nyt ilman sinua. Kun tulen ulkoa sisälle, odotan sinun tulevan vastaan, tai yritän välttää kahisevia ulkoiluhousujani, ettet innostuisi pyytämään lenkille. Astianpesukonetta täyttäessäni odotan sinun tulevan tarkkailemaan tilannetta, josko joku makupala sieltä putoaisi.

Ainoa vaan, että sinua ei ole enää. Olet lähtenyt. Meillä on kova ikävä sinua. Suuri koira, joka jätti lähtemättömän jäljen meidän pieneen perheeseen.

Kiitos kaikesta tästä ajasta, jonka saimme jakaa. Olit meille tärkeä ja tulemme muistamaan sinut aina.

Hyvää matkaa sinne jonnekin Cira.

R.I.P. Gutgebautt Especiale, Cira, 30.11.2009 - 27.9.2019

Vieraileeko menneisyys luonasi?

Kun menneisyys vierailee luonasi, anna sen tulla. Anna sen myös mennä.

Lapsesta saakka minulla on ollut taito ”unohtaa” menneiden aikojen noloja tapahtumia. Olen luullut sen olevan minulle hyväksi.

Myöhemmin olen ymmärtänyt, miten oman häpeän tutkiminen auttaa minua ymmärtämään itseäni. Miksi tunnen näin? Miksi reagoin niin vahvasti johonkin?

Lapsena minua hävetti nyt jo edesmennyt adoptioisäni, jonka alkoholinkäyttö aiheutti kiusallisia tilanteita. Nuoruusiässä koin olevani muita huonompi, kun vanhemmillani ei ollut varaa rahoittaa kaikkea mitä kaverini saivat. Kuljin ystäväperheeltä saaduissa vaatteissa ja varaa ei ollut oikein mihinkään. Aikuisiän omat nolot alkoholinhuuruiset hölmöilyt ja parisuhteessa tehdyt tyhmyydet ovat ihanasti ruokkineet häpeän tuntemuksiani.

Salailu ja maton alle lakaiseminen ei ole unohtamista vaan sitoo energiaa. Sanotaan, että ihminen on yhtä sairas kuin salaisuutensa. Kun olen kuorinut vanhoja, vahvoja kokemuksiani ja tuntemuksiani kuin sipulia kerros kerrokselta, tunnen olevani hiukan eheämpi ja vahvempi kuin aiemmin.

                                         Kuvituskuva googlesta.

Menneet ovat menneitä ja vain tulevaisuuteen voimme vaikuttaa. Tämä on yksi lempilauseistani. Kuitenkin menneiden tapahtumien antama oppi on syytä ottaa vastaan, jotta voisimme kehittyä. Vanhat häpeät ja virheet on ensin tiedostettava, jotta niistä voi oppia.

Kuinka päästä eroon häpeän tunteesta? Pitääkö siitä päästä eroon? Kun tunnistat häpeää ja noloja muistoja, voit opetella reagoimaan uudella tavalla. Mitä tämä kokemus tai ajatus aiheuttaa? Miltä se tuntuu kehossa, hengityksessä ja sydämen sykkeessä? Mitä ajatuksia se herättää? Yritä luopua turhasta itsekriittisyydestä tai reaktioiden tukahduttamisesta. Hengitä rauhassa, katsele omaa tilannettasi ja tiedosta olevasi tässä ja nyt, et missään aiemmassa.

Itse olen esimerkiksi huomannut tuntevani myötähäpeää vahvassa humalassa olevia tuttuja ihmisiä kohtaan. Kehoni jännittyy, syke nousee ja ärsyynnyn. Suustani saattaa tulla tilanteeseen nähden ylimitoitettuja sammakoita. Adoptioisäni kanssa koetut tilanteet heräävät henkiin ja huomaan sujahtavani menneisyyteen. Alan kantaa huolta ja pelätä, että kanssaihmiseni puhuu tyhmiä tai käyttäytyy typerästi. Alan kantaa vastuuta toisen toilailuista. 

Nyt olen oppinut ja sisäistänyt, että jokainen on itse vastuussa tekemisistään. Sen ei tarvitse tarkoittaa välinpitämättömyyttä, vaikka sekin voi olla joskus paikallaan.

Pelosta ja häpeästä vapautuminen ei ole helppoa eikä se tapahdu hetkessä. Jos voit puhua asiasta jonkun kanssa tai kirjoittaa vaikka itsellesi, se voi selvittää ajatuksiasi.

Lamaannuttava pelko voi olla myös seurausta jostain aiemmasta traumasta tai kokemuksesta, jota emme muista tai tiedosta. Jos et tunnista pelkosi lähdettä, voi olla hyvä arvioida asiaa ammattilaisen kanssa. Ihmisen reaktioihin yleensä on syynsä, eivät ne tyhjästä tule.

Menneisyys vierailee aina joskus luonamme, se on osa meitä, mutta sen ei tarvitse antaa tehdä pesää. Yksin ei tarvitse jäädä. Pitkäkin matka alkaa ensimmäisestä askeleesta.