Vuonna 2007 tajusin, että työni valtion virkamiehenä on
tullut päätökseen. Olin ollut koulutuksessa Jyväskylässä työvoimaopistolla.
Kuuntelin erästä vanhempaa kollegaa, joka purki tuntojaan, kun hänen pitkäaikainen
työtoverinsa oli siirretty toisiin tehtäviin. Kyseinen kollega ei tahtonut
päästä yli tästä muutoksesta ja puhui siitä loputtomasti. Illalla omassa huoneessani
ymmärsin, että jos jatkan työssäni, olen pian vastaavassa tilanteessa. Koin sen
kuten Minna Canth kirjoitti: ”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta
elämää.”
Aamiaispöydässä otin puheeksi mielessäni jo pitkään muhineen
kaukokaipuuni. ”No mikset tee asialle jotain?” totesi aamiaisella ollut
opiskelutoverini. Hän mainitsi, että ulkomaille voi lähteä vapaaehtoistöihin,
ja kertoi työtoveristaan, joka oli ottanut vuorotteluvapaata ja lähtenyt maailmalle.
Huomasin pohtivani, voisinko ehkä tehdä jotain tuollaista. Onko se mahdollista?
Vapaaehtoistyö ei ollut ennen noussut mieleeni lainkaan. Olin ollut siinä ajatuksessa,
että työpaikkaahan sitä pitää hakea.
Siemen oli istutettu.
Siemenestä taisi kasvaa jo pieni taimi, kun koulutuksen
jälkeen huomasin palaavani ajatukseen luvattoman usein. Haaveilin avustustöistä
Afrikassa, Punaisesta Rististä tai rauhanturvatehtävistä. Rauhanturvajoukkoihin
hainkin, mutta en tullut valituksi.
En enää muista, mistä ajatus merimieskirkon talonmiehen
pestistä tuli. Ei-uskovaiselle miehelle se kuulosti ei-ihan-ensimmäiseltä
vaihtoehdolta. Jostain syystä huomasin kuitenkin laittaneeni hakemuksen
Brysselin ja Lontoon merimieskirkoille.
Tästä lähti uudistumisen aika ammatillisella urallani. Polku
on ollut mutkikas tähän päivään. Ensimmäinen askel polulle oli pikemminkin harppaus.
Hain ja sain vuorotteluvapaata vuodeksi; tuolloin se vielä oli mahdollista. Yhtäkkiä
huomasin ottaneeni vastaan vuosivapaaehtoisen pestin Lontoon suomalaisella
merimieskirkolla ja muuttaneeni Lontooseen.
Kuvituskuva Googlesta
Mikä saa miehen jättämään turvalliset kuviot Suomessa? Tähän
liittyi aviokriisi sekä työssä koetut turhautumiset. Näistä olen kirjoittanut
aiemminkin, joten en niihin nyt enää palaa, mutta ne vaikuttivat vahvasti
päätökseeni lähteä. Tunsin myös niin vahvaa kaukokaipuuta, seikkailun ja täydellisen
uudistumisen paloa, joka jätti alleen kaikenlaiset pelot haasteista, joita ratkaisu
voisi tuoda eteeni.
Toivon olleeni tuolloin aikuistuville lapsilleni eräänlaisena
esimerkkinä tehdessäni 47-vuotiaana tällaisen ratkaisun. Isän sydäntä raastoi lähteä,
mutta joskushan se napanuora on katkaistava? Lapset vierailivat luonani
Lontoossa ja soittelimme ahkerasti Skypellä. Ratkaisun tein puhtaasti itsekkäistä
syistä, mutta intuitioni oli niin vahva, että vaihtoehtoja ei ollut.
Sain innoituksen tähän blogitekstiin Aino Huilajan ”Pakumatkalla”
-kirjan pohjalta (Otava 2021). Huilaja otti lopputilin hyväpalkkaisesta ja
arvostetusta uutisankkurin työstään ja osti miehensä kanssa pakettiauton, jonka
he remontoivat retkeilyautoksi tarkoituksenaan kiertää maailmaa.
Haluan rohkaista sinuakin haaveilemaan ja kuuntelemaan
itseäsi. Unelmat voivat toteutua, kaikki lähtee sinusta itsestäsi. Mistä sinä
haaveilet? Minkä pienen tai suuren askeleen voisit ottaa tänään edistääksesi
sinun unelmaasi? Voisitko vaikka selvittää jonkun käytännön asian kysymällä tai
googlettamalla?
Mikä sitten on sellainen haave, joka oikeasti toimii? Tunnistat
sen siitä, että onni, maailmankaikkeus, korkeampi voima tai mikä se kenellekin
on, tarjoaa pieniä merkkejä, joista huomaat, että ajatus etenee. Huomaat ehkä muutoksia
omassa toiminnassasi. Kenties teet vahingossa jotain mikä vie sinua kohti unelmaasi.
Usein tämän ymmärtää vasta jälkeenpäin, kuten minä nyt huomaan vain jotenkin
tehneeni tiedusteluja ja hakemuksia. Ajatukseni työskennellä ulkomailla ei siis
syntynyt järkeilyn tai loogisen pähkäilyn pohjalta vaan suunnitelma syntyi kuin
itsestään. Eteeni tuli asioita, joita ratkoin ja se vei minua kohti haavettani.
Tällä tavalla monet ihmiset jälkeenpäin kuvaavat onnekkaita ratkaisujaan
elämänsä varrella.
Pakon sanelema tai ulkoa liimattu tavoite, väkisin puskeminen
karkottaa motivaation ja asiat takkuavat. Onko sinulle käynyt joskus niin, että
menet tapaamaan valmentajaasi, lääkäriäsi tai fysioterapeuttiasi kuukauden
päästä edellisestä tapaamisesta ja huomaat, että mikään asia kohti yhdessä
sovittua tavoitetta ei ole edistynyt? Kysy tuolloin itseltäsi, mitä ihan oikeasti
haluat.
Haluan tällä tekstillä myös kiittää entisiä ja nykyisiä työnantajiani ymmärryksestä, pitkämielisyydestä sekä niistä opeista, joita olen teiltä saanut.
Kasvaminen on kipuun suostumista (Tommy Hellsten).
Huolimatta tästä vaikeasta ajasta, toivon tämä teksti saa
sinut innostumaan ja haaveilemaan. Olkoon pääsi pilvissä.
