Haaveitako vain?

 

Vuonna 2007 tajusin, että työni valtion virkamiehenä on tullut päätökseen. Olin ollut koulutuksessa Jyväskylässä työvoimaopistolla. Kuuntelin erästä vanhempaa kollegaa, joka purki tuntojaan, kun hänen pitkäaikainen työtoverinsa oli siirretty toisiin tehtäviin. Kyseinen kollega ei tahtonut päästä yli tästä muutoksesta ja puhui siitä loputtomasti. Illalla omassa huoneessani ymmärsin, että jos jatkan työssäni, olen pian vastaavassa tilanteessa. Koin sen kuten Minna Canth kirjoitti: ”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää.”

Aamiaispöydässä otin puheeksi mielessäni jo pitkään muhineen kaukokaipuuni. ”No mikset tee asialle jotain?” totesi aamiaisella ollut opiskelutoverini. Hän mainitsi, että ulkomaille voi lähteä vapaaehtoistöihin, ja kertoi työtoveristaan, joka oli ottanut vuorotteluvapaata ja lähtenyt maailmalle. Huomasin pohtivani, voisinko ehkä tehdä jotain tuollaista. Onko se mahdollista? Vapaaehtoistyö ei ollut ennen noussut mieleeni lainkaan. Olin ollut siinä ajatuksessa, että työpaikkaahan sitä pitää hakea.

Siemen oli istutettu.

Siemenestä taisi kasvaa jo pieni taimi, kun koulutuksen jälkeen huomasin palaavani ajatukseen luvattoman usein. Haaveilin avustustöistä Afrikassa, Punaisesta Rististä tai rauhanturvatehtävistä. Rauhanturvajoukkoihin hainkin, mutta en tullut valituksi.

En enää muista, mistä ajatus merimieskirkon talonmiehen pestistä tuli. Ei-uskovaiselle miehelle se kuulosti ei-ihan-ensimmäiseltä vaihtoehdolta. Jostain syystä huomasin kuitenkin laittaneeni hakemuksen Brysselin ja Lontoon merimieskirkoille.

Tästä lähti uudistumisen aika ammatillisella urallani. Polku on ollut mutkikas tähän päivään. Ensimmäinen askel polulle oli pikemminkin harppaus. Hain ja sain vuorotteluvapaata vuodeksi; tuolloin se vielä oli mahdollista. Yhtäkkiä huomasin ottaneeni vastaan vuosivapaaehtoisen pestin Lontoon suomalaisella merimieskirkolla ja muuttaneeni Lontooseen.

                                                                    Kuvituskuva Googlesta

Mikä saa miehen jättämään turvalliset kuviot Suomessa? Tähän liittyi aviokriisi sekä työssä koetut turhautumiset. Näistä olen kirjoittanut aiemminkin, joten en niihin nyt enää palaa, mutta ne vaikuttivat vahvasti päätökseeni lähteä. Tunsin myös niin vahvaa kaukokaipuuta, seikkailun ja täydellisen uudistumisen paloa, joka jätti alleen kaikenlaiset pelot haasteista, joita ratkaisu voisi tuoda eteeni.

Toivon olleeni tuolloin aikuistuville lapsilleni eräänlaisena esimerkkinä tehdessäni 47-vuotiaana tällaisen ratkaisun. Isän sydäntä raastoi lähteä, mutta joskushan se napanuora on katkaistava? Lapset vierailivat luonani Lontoossa ja soittelimme ahkerasti Skypellä. Ratkaisun tein puhtaasti itsekkäistä syistä, mutta intuitioni oli niin vahva, että vaihtoehtoja ei ollut.

Sain innoituksen tähän blogitekstiin Aino Huilajan ”Pakumatkalla” -kirjan pohjalta (Otava 2021). Huilaja otti lopputilin hyväpalkkaisesta ja arvostetusta uutisankkurin työstään ja osti miehensä kanssa pakettiauton, jonka he remontoivat retkeilyautoksi tarkoituksenaan kiertää maailmaa.

Haluan rohkaista sinuakin haaveilemaan ja kuuntelemaan itseäsi. Unelmat voivat toteutua, kaikki lähtee sinusta itsestäsi. Mistä sinä haaveilet? Minkä pienen tai suuren askeleen voisit ottaa tänään edistääksesi sinun unelmaasi? Voisitko vaikka selvittää jonkun käytännön asian kysymällä tai googlettamalla?

Mikä sitten on sellainen haave, joka oikeasti toimii? Tunnistat sen siitä, että onni, maailmankaikkeus, korkeampi voima tai mikä se kenellekin on, tarjoaa pieniä merkkejä, joista huomaat, että ajatus etenee. Huomaat ehkä muutoksia omassa toiminnassasi. Kenties teet vahingossa jotain mikä vie sinua kohti unelmaasi. Usein tämän ymmärtää vasta jälkeenpäin, kuten minä nyt huomaan vain jotenkin tehneeni tiedusteluja ja hakemuksia. Ajatukseni työskennellä ulkomailla ei siis syntynyt järkeilyn tai loogisen pähkäilyn pohjalta vaan suunnitelma syntyi kuin itsestään. Eteeni tuli asioita, joita ratkoin ja se vei minua kohti haavettani. Tällä tavalla monet ihmiset jälkeenpäin kuvaavat onnekkaita ratkaisujaan elämänsä varrella.

Pakon sanelema tai ulkoa liimattu tavoite, väkisin puskeminen karkottaa motivaation ja asiat takkuavat. Onko sinulle käynyt joskus niin, että menet tapaamaan valmentajaasi, lääkäriäsi tai fysioterapeuttiasi kuukauden päästä edellisestä tapaamisesta ja huomaat, että mikään asia kohti yhdessä sovittua tavoitetta ei ole edistynyt?  Kysy tuolloin itseltäsi, mitä ihan oikeasti haluat.

Haluan tällä tekstillä myös kiittää entisiä ja nykyisiä työnantajiani ymmärryksestä, pitkämielisyydestä sekä niistä opeista, joita olen teiltä saanut. 

Kasvaminen on kipuun suostumista (Tommy Hellsten).

Huolimatta tästä vaikeasta ajasta, toivon tämä teksti saa sinut innostumaan ja haaveilemaan. Olkoon pääsi pilvissä.