On kaunis ja autereinen iltapäivä. Hienoinen tuuli narisuttaa
mäntyjä toisiaan vasten. Orava kiipeää puussa ja kaarnaa leijailee alas maahan.
On hiljaista ja rauhallista, niin kuin usein hautausmaalla on. Seison mietteissäni
haudan äärellä. Valkoinen puuristi haudalla ja nimi siinä. Ei syntymä- eikä kuolinaikaa.
Tässä hän siis lepää. Isä.
Olisiko elämäni ollut toisenlainen, jos sinä olisit ollut
siinä mukana? Olit nuori mies kuollessasi. Et tainnut tietää minusta juuri mitään.
Ehkä sen, että olen olemassa.
Lempeä tuuli puhaltaa ajatukset pois. Siivoan hiukan ristiä
ja istutan keltaisen krysanteemin haudalle. Kun kaivan kukalle paikkaa, mullan
alta löytyy vanha kukkaruukku. On täällä joku muukin käynyt, hyvä että et ole
unohdettu, ajattelen. Krysanteemi näyttää oudolta puisten ristien joukossa. Vain
muutamalla haudalla on kukkia. Täällä taitaa levätä monta unohdettua.
Ajatukset palaavat aamupäivään ja vierailuun paikallisessa
kirjastossa.
Vanhaan lehtiartikkeliin, joka sieltä löytyi. ”Mies sai surmansa tulipalossa
Alakaupungissa”, kertoi otsikko. Artikkelissa kuvattiin tarkkaan tapahtumien
kulkua ja haastateltiin naapureita. Nykypäivänä ei näin kirjoitettaisi. Yksilön
suoja nimittäin. Lehden etusivulla oli kuva onnettomuuspaikalta. Kuvassa oli
lakanalla peitetty vainaja.
Lehtijutusta selvisi onnettomuuspaikan tarkka osoite. Tuntui
todella kummalliselta vierailla siellä, missä isäni vietti viimeiset hetkensä. Onneksi
löytyi avulias asukas, joka esitteli huoneiston, jonne isän maallinen vaellus
on päättynyt. Tuolloin oli ollut kaunis kesäpäivä, niin kuin tänäänkin, kirkasta
pussissa ja työvuoro päättynyt satamassa. Vaimo oli lähtenyt muutamaa viikkoa
aiemmin. Mitä suomalainen mies tekee tällaisella hetkellä? Tarttuu pulloon,
alkaa repiä märkää, dokata, ryypätä, niin kuin nykyään sanotaan. Tapahtumien
kulku etenee kohti traagista loppuaan.
Tämä mies siis oli isäni. En tavannut häntä koskaan. Pitäisi kai olla surullinen tai katkera, mutta siihen en pysty. En saanut rahaa tai maallista mammonaa perinnöksi, en sitä ole osannut kaivata, mutta sain sinulta elämän, siskon ja veljen. Se on enemmän kuin mikään muu perintö. Elämä on ollut hyvä.
Paras oppi, jonka te, isäni ja kasvatti-isäni olette minulle
antaneet, on se, että viinan kanssa ei pidä leikkiä eikä lotrata. Molemmat miehet
menehtyivät alkoholiin. Toinen tapaturmaisesti, toinen sairastaen. Tämä on
uponnut syvälle sieluuni. Voin vain kiittää teitä tästä opetuksesta, vaikka
teiltä se on vienyt kaikkein arvokkaimman, hengen.
Levätkää rauhassa, elämäni miehet. Katkaisen tämän ketjun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti